Tulppis syntyi 11.2.2011. Sillä oli kiire maailmaan, sillä emänsä tiineys oli vasta 59:llä vuorokaudella ja Tulppis alkoi raivata tietään pihalle ennenkuin reitti oli töysin auki. Niinpä se jämähti jumiin synnytyskanavaan ja äitikoira jouduttiin leikkaamaan. Tulppiksen istukka oli irronnut ja se oli arviolta kolmisen tuntia ilman happea. Olimme jokseenkin varmoja että se ei selviäisi, mutta kun ajoimme kotia kohti se yritti jo kiivetä pentukopasta pois.

Tulppis ei ollut kaikkein suurin pentu mutta suuri se oli ja vahva. Niinpä ensimmäisinä päivinä vähän rajoitin sen vauhtia tissillemenossa jotta pienemmät ehtisivät saada kunnon otteen.  Lauantai-iltana aloin kuitenkin huolestua sillä Tulppiksen paino ei ollut alkanut nousemaan. lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin useasti siihen että Tulppis vinkui eikä löytänyt tietään emon viereen. Sunnuntaina sen paino oli edelleen vain laskenut, niinpä kävin ostamassa sille äidinmaidon korviketta. Sunnuntai-iltana se kuitenkin alkoi myös haukkoa happea, ja se ei löytänyt tissille enää ollenkaan. Tuttipulloruokinnan myötä se ei kuitenkaan enää valittanut.

Maanantaina pääsimme klinikalle ja Tulppis sai nesteytystä sekä happea. Happinaamarin eteen se sitten rauhottuikin. Lääkäri oli kuitenkin hyvin varovainen sen tulevaisuuden suhteen. Kuitenkin aloitettiin antibioottikuuri ja jo seuraavana päivänä sen vointi oli huikeasti parempi.

Antibiootti puri ja Tulppiksen hengitys normalisoitui parissa päivässä. Kuitenkaan se ei tuntunut pääsevän emon maitobaariin, ehkä sen ote oli heikko ja se putosi sieltä yhtenään tai sitten se ei edes löytänyt vapaata tissiä ja väsyi yrittäessään. Niinpä ruokin sitä tuttipullolla. Tietenkin lisäruuan antaminen heikensi entisestään sen halua edes yrittää tissille: sieltä otetaan mistä halvalla saadaan!

Mutta kyllähän tuo poika söi. Pulloon tehty maito hävisi hujauksessa ja määrät piti tarkkaan etuköteen laskea ettei koko pentu halkea. Niinpä se myös alkoi kasvaa. Vaan kaikki huolet eivät silti olleet poispyyhityt.

Vaikka Tulppis oli pennuista ensimmäinen joka pyrki jaloilleen, se ei kuitenkaan oppinut kävelemään. Se kaatuili suorilta jaloilta ja aina samalle kyljelleen eikä päässyt ylös. Lisäksi se piti päätään vinossa ja sen toinen korva oli ikäänkuin liimautunut päälakeen. Se oli melko säälittävä tässä vaiheessa, muistan nostaneeni sen usein syliin kun se oli jäämässä pentuesisarusten tai jopa emon jalkoihin. Kun muut alkoivat opetella painimaan, se kyllä ensin oli mukana mutta putosi sitten kyydistä ja makasi aina jossain eri puolella pentulaatikkoa. Nukkuessaan se nytkähteli ja sätki todela paljon - tämä on normaali oire cp-vammaiselle. Tässä vaiheessa oli selvää että en tulisi Tulppista myymään kenellekään. Jos siitä ei olisi eläjäksi kantaisimme surun itse mutta jos siitä kasvaisi vielä kunnon koira, pitäisimme sen sellaisena kuin se olisi, vammoineen ja vikoineen.

Keskustelin myös toisen eläinlääkärin ja muutaman kasvattajan kanssa sen tilanteesta. Kaikki olivat - pentua näkemättä - sitä mieltä että sille tulisi jäämään pysyviä vaurioita. Minä kuitenkin halusin antaa ajan kulua, tässä vaiheessa Tulppis kuitenkin voi ihan hyvin, se kasvoi ja kaikesta huolimatta kehittyi, se oli toisia pentuja vain jonkinverran jäljessä.

Kun sitten eräänä päivänä huomasin että sen korva oli kääntynyt oikein päin ja sen pää kääntyi täysin normaalisti puolelta toiselle, melkein purskahdin itkuun, ilosta. Siitä lähtien se ei myöskään enää kaatuillut syyttä. Vielä sen askeleet olivat töpöttävät mutta pikkuhiljaa se alkoi liikkua kolmella askellajilla ja takajalkojen jäykkyys väheni ihan silmissä.

Kuusiviikkoisena pentue kävi eläinlääkärin tarkastuksessa ja siellä Tulppis vaikutti olevan neurologiselta tilaltaan normaali. Sen sydämestä kuului pieni sivuääni ja sen vatsa tuntui pehmeältä ja lihakset selvästi heikommilta kuin muilla, mutta yleisilmeeltään se oli jo iloinen pikkukoira josta ei ainakaan vieras päällepäin huomannut mitään erityistä.

Noin kahdeksan-yhdeksännviikkoisena se alkoi jo hyppiä takajaloilleen meitä vasten ja sillä oli jo suuri halu opetella menemään portaat sekä ylös että alas ja hyppiä muitakin esteitä. Vielä se ei aina onnistunut mutta toisaalta se ei myöskään lannistunut vaikka tömähti kuonolleen yrittäessään hypätä ojan yli.

Kun alku oli niin kamalan vaikea, on jokainen päivä ja jokainen kehitysaskel kuin taivaan lahja. En tiedä mitä tulevaisuus meille suo mutta Tulppiksen ehdoilla mennään. Aion antaa sille samanlaiset mahdollisuudet kuin muillekin koirillemme mutta jos sen suorituskyky on rajallinen, etsimme sille harrastuksen mihin se pystyy ja mistä se voi täysin rinnoin nauttia.